Koska mä voin

Mä oon onnellinen.
Ihan kaikesta.

Tajusin sen yks päivä, kun kiukutti ihan vietävästi. Mietin, että tää on ihan perseestä. Siis se kiukuttaminen, kun sen takia ei oo hyvä olla. Kun ei oo mitään syytä olla naama näkkärillä, kunhan vaan on. Ei sille aina vaan voi mitään, joskus ne planeetat ja kuut ja tähdet nyt vaan on niin epäjärjestyksessä, että vittu raikaa heti aamusta joka toisen lauseen perässä. Ihan ilman pätevää syytä.

Koska onhan se oikeastaan aika hupaisaa, että isoimmat murheet liittyy siihen, että kotona on sotku ja roskat haisee, eikä kukaan, ei etenkään itse, saa niitä vietyä. Siis voi vittu.

Yleensä se vitutuskäyrä on taivaissa kuitenkin ihan muista johtuvista syistä. Kun sitä edelleen imee ne lähimmäisten kireydet, ja sitten koko juttu posahtaa reisille, eikä edes millään nautinnollisella tapaa. Ukko on kiree. Teini on kiree. Taaperoa kiukuttaa. Ja kissakin vaan huutaa yöllä. Sit lähtee mopo käsistä ja se olen minä, joka olen aina pahalla päällä ja karjun niin, että ikkunat helisee. Ja sitten mökötän ja olen taas ihan paska.

Sit vaadin rauhan, kun en jaksa sitä kiukutteluani enää. Sit nekin yrittää taas parhaansa. Kai ne tietää ja muistaa, että minä olen tämän katon alla oikeasti se pahin. Se jolla on pisin sytytyslanka, mutta atomipommin voimat, ja tuhot on sen luokkaa myös.

Mut yleensä oon, uskoisi tai ei, se zen. Ärsyttävyyteen asti.

Koska mä voin.
Ku oon vaan niin onnellinen.

Kymmenen vuotta sitten sitä ei ois uskonut kukaan. Ei ees oma äiti. Tai ehkä se on vähän huonosti sanottu, edes. Mutta olen silti. Mulla on niin paljon, että en ees uskalla pelätä enää. Se on se tärkein, siitä jatkuvasta pelosta pääseminen, joka teki elämästä helvettiä kaikkien ihmisten ja asioiden lisänä. Peruspessimisti olen henkeen ja vereen ja viimeiseen hautaan saakka kuitenkin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja isommat mullistukset keikauttaa kyllä nopeasti kupin nurin. Mutta se nyt vain on mun luontoni. Tärkeintä on se, että en pelkää olla tällainen tai mitä muut siitä ees ajattelee.

Mulla on koti, työ, pitkä tällä hetkellä oikein hyvä parisuhde, hermoja raastava murrosikäinen ja uhmaikää aloitteleva nuori neiti. Ja se huutava kissa, joka kesää kohden onneksi taas on alkanut antaa munkin nukkua öisin.

Mun päivät on vaihtelevia, mutta hyvällä tapaa. Täynnä positiivista, rankkoja asioita ja hyvin neutraaleja hetkiä. Osaan elää ensimmäistä kertaa tässä päivässä, en huomisessa, en siinä mitä oli viis vuotta sitten tai oliko sittenkään. Oon unohtanut hyvin paljon. Välillä hävettää tosin se, kun joku vanhoja muistelee. Minä en oikein aina voi yhtyä. Mutta sitten taas jos muistellaan hyviä, voi kokea ne hetket uudelleen vähän niin kuin ensimmäistä kertaa. Ehkä se on iän tuomaa aivojen rappeumaa, josta pitäisi olla huolissaan. Tai joku syfilis, eikös sekin aiheuta samoja oireita? Unhoitusta ja onnea.

Aamut ei ala rauhassa, mitä aina luulin tarvitsevani. Ne alkaa joko sillä, että vartissa heräämisestä vedän kenkiä jalkaan ja tiedän kohta olevani myöhässä töistä, tai sitten kuuntelemalla huutoa iitsii iitsii iitsii ja suht nopealla nousemisella vuoteesta. Joskus saan köllötellä puolikin tuntia rauhassa vapaapäivän tai iltavuoron kunniaksi, mutta sitten rakko juoksuttaa pystyyn. Sitten on pyllypesut, aamupuurot ja tiskikoneen tyhjennys ja täyttö. Pyykkivuoren selätys. Lastenlauluja tai piirrettyjä. Harmaita hiuksia, kun taas on piirretty tussilla vuokrakämpän tapettiin. Kaupassa käymistä, ulkoilua tai mähöilyä sisällä omista energiatasoista riippuen. Ehkä päiväunet, tosin vähenevissä määrin. Ruoanlaittoa, sitä ainaista siivoamista, suihkussa käymistä, kakkavaippoja ja unille laittoa. Teinin kanssa nopeaa kommunikointia päivän mittaan sen yhteistyöhalukkuudesta riippuen.

Tuntuu, että näinä päivinä ei taas ole oikein kiinnostanut sanoa juuta eikä jaata. Hymähtelee, snäppää, muljauttelee silmiään. Tekee sentään läksyt ja tulee himaan, kun on sovittu. Käy jalkapalloharkoissa. Leikkii siskonsa kanssa. On ystävällinen ees silloin, kun tuo tyttöystävänsä käymään. Ja silloin kun on jotain vailla. Oon niin onnellinen, että se on kuitenkin ihan normaali teini, vaikka aina huolestuttaakin. Mutta niinhän se pitääkin.

Mulla on mun ystävät, mun perhe, mulla on minutkin. Mulla on kohta kolkyt vuotta ikää ja olen elämäni paskimmassa kunnossa fyysisesti. Oon usein kovin väsynyt ja sitten taas en. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka heräilenkin yleensä tunnin välein viimeiset pari tuntia ennen aamun alkua. Pystyyn noustessa koskee yleensä vähän joka paikkaan. On aivosumua ja tavaroiden putoilua käsistä, migreeniä ihan liian usein, vatsakramppeja ja yllättävää pahoinvointia. Välillä sitten taas kohautan olkiani ja olen sitä mieltä  että koko fibromyalgiaa ei edes ole minussa. Mulla on mun huonot, mutta onneksi myös hyvätkin.

En oikein tiedä, miten kertoisin, mitä kaikkea on. Miksi olen onnellinen. Koska haluaisin kuitenkin, ihan jotta muistaisin itse. Koska varmaan taas unohdan tämänkin kohta, you knows. En oikein tiedä, miksi, mutta halusin tän tänne, hylätylle rauniolle. Jostain syystä vaan.

Itelleni.