Ja mie oon ehkä vähän pahoillani, jos jollakin oli isompikin luku-urakka kesken, mutta siihen liittyen tuli se tarve pistää vanhat hanat kiinni. Ettei tarvitse kiusata itseä ja yrittää ymmärtää, nykyistä tai aiempaa. Jos haluaa tietää, voi ihan reippaasti kysyä suoraankin.
♠ ♠ ♠ ♠ ♠ ♠ ♠ ♠
Minä tykkään hiirensilmuista ja keväänvihreästä. Siitä, että alppiruusu raottelee esille ensimmäisiä terälehtiä, ja kun sateen jälkeen paistava aurinko tekee ilmasta kullankeltaisen. Pidän siitä, että tiet ovat puhtaita ja asfaltti antaa tukea tossun alla, kun otan muutaman sadanmetrin verran juoksuaskeleita, kunnes alkaa naurattaa niin paljon, ettei enää kykene pinkomaan.
Kotona oleva tiskivuori ei näytä mukavalta, eikä likaiset shakerit, jotka vanha proteiinipirtelö saa löyhkäämään kuolemalta. Kotona ei ole kiva olla, koska aina on sotku ja aina pitäisi, vaikka ei huvittaisi ollenkaan mitään pitäisi-juttuja. Huvittaisi vain mennä mielensä mukaan, mutta se pitäisi-ajatus jarruttaa vauhtia ja saa ahdistumaan. Se muistuttaa aina itsestään, kun astuu sisään ovesta ja latistaa tunnelman samantien. Se ei auta asiaa, että se on niin jatkuvaa, kerran kun siivoaa ja tiskaa ja puunaa ja pesee pyykit ei riitä, aina pitää uudestaan ja uudestaan.
Mieluusti nauttisi monen viikon vapaistaan kotistressaamisen sijasta. Kävisi hyvillä mielin puntilla ja ruokakaupassa ja istuisi laitureilla syömässä jäätelöä auringonpaisteessa. Juoksisi kaikissa kevään kissanristijäisissä ilman, että tuntuu siltä, kuin olisi pakko mennä, vaikka ei millään ehtisi, kun ehtisi ihan oikeasti hyvillä mielin juttelemaan sukulaisten ja tuttujen kanssa muutenkin kuin ylimielisen kuuloisesti kuittaillen asiat suoraan selväksi. Pisteellä.
Teenkin keittäminen kuulostaa turhalta ajanvietteeltä, saati sitten sen juominen, kun sen sijasta pitäisi olla laittamassa vaatteita kaappiin ja pesemässä vessaa, tiskaamassa ja imuroimassa pieniä multakasoja lattialta. Pientä puuhailua, mukavaa sellaista, aina välillä. Siementen istutusta ja taimien kasvun ihastelua, toiveita, että ne siitä vielä jaksaisivat kasvaa isommiksi, syötäviksi, vaikka se ei minun vahvinta alaani olekaan koskaan ole ollut. Osaan antaa hyvät eväät alkuun, aikuisiksi en osaa ketään vielä kasvattaa. Mutta ehkä sekin taito tarttuu, ajan kanssa, kun on pakko.
Käsipäivästä ei saa iloa revittyä irti, kun mieltä painaa kaiken aikaa. Allit saa kipeiksi illaksi ja ojentajan sykkimään. Omaa pientä kivaa, ja kauas pirun sotkuistaan kaverin sohvalle pehmeän viltin alle.
Minä pidän jäätelöstä ja puuesineistä, ruusuista ja kynttilöistä ja lehtien lukemisesta parvekkeella. Pidän koulunkäynnistä ja suorituskeskeisestä elämästä, vaikka sitten taas pidän vapaudesta toteuttaa itseään. Se on paljon parempaa kuin äärettömältä tuntuva muka-vapaus, tai pelkkä töiden teko, siihen minusta tuskin koskaan tulee olemaan. Työttömyyteen tai opiskelemattomuuteen.
Niinä päivinä, kun tupakka maistuu pahalta, leikittelen ajatuksella sen jättämisestä, mutta tapaan liittyvät tunteet ja hetket ovat liian miellyttäviä. Sitten taas maistuu hyvältä, kun puhelin soi ja keskustelu soljuu savun seurana ilmassa. Pääsee taas hetkeksi pakoon maallista omaisuutta ja kotivelvotteita. Kunnes isä soittaa ja sanoo, että se tulee käymään tulevalla viikolla, sitten kun töiltään ehtii, lomalle, pitkästä aikaa. Kuuntelen vähäisiä sanoja ja pureskelen huuliani osaamatta päättää, onko se kiva juttu vai ei. Nähdä omaa isäänsä taas vuosien jälkeen.
Hajoan sille, kun keskittymiseni herpaantuu vilkaistessani vierelle, jossa kissa makoilee pötkylänä ja tuijottaa televisiota. Se tykkää toimintaelokuvista, etenkin sellaisista ammuselurätätätäelokuvista, mutta kyllä se jaksaa muutakin tuijottaa silmät kiiluen. En voi olla repeämättä sille. Pötkylälle.
