Koska mä voin

Mä oon onnellinen.
Ihan kaikesta.

Tajusin sen yks päivä, kun kiukutti ihan vietävästi. Mietin, että tää on ihan perseestä. Siis se kiukuttaminen, kun sen takia ei oo hyvä olla. Kun ei oo mitään syytä olla naama näkkärillä, kunhan vaan on. Ei sille aina vaan voi mitään, joskus ne planeetat ja kuut ja tähdet nyt vaan on niin epäjärjestyksessä, että vittu raikaa heti aamusta joka toisen lauseen perässä. Ihan ilman pätevää syytä.

Koska onhan se oikeastaan aika hupaisaa, että isoimmat murheet liittyy siihen, että kotona on sotku ja roskat haisee, eikä kukaan, ei etenkään itse, saa niitä vietyä. Siis voi vittu.

Yleensä se vitutuskäyrä on taivaissa kuitenkin ihan muista johtuvista syistä. Kun sitä edelleen imee ne lähimmäisten kireydet, ja sitten koko juttu posahtaa reisille, eikä edes millään nautinnollisella tapaa. Ukko on kiree. Teini on kiree. Taaperoa kiukuttaa. Ja kissakin vaan huutaa yöllä. Sit lähtee mopo käsistä ja se olen minä, joka olen aina pahalla päällä ja karjun niin, että ikkunat helisee. Ja sitten mökötän ja olen taas ihan paska.

Sit vaadin rauhan, kun en jaksa sitä kiukutteluani enää. Sit nekin yrittää taas parhaansa. Kai ne tietää ja muistaa, että minä olen tämän katon alla oikeasti se pahin. Se jolla on pisin sytytyslanka, mutta atomipommin voimat, ja tuhot on sen luokkaa myös.

Mut yleensä oon, uskoisi tai ei, se zen. Ärsyttävyyteen asti.

Koska mä voin.
Ku oon vaan niin onnellinen.

Kymmenen vuotta sitten sitä ei ois uskonut kukaan. Ei ees oma äiti. Tai ehkä se on vähän huonosti sanottu, edes. Mutta olen silti. Mulla on niin paljon, että en ees uskalla pelätä enää. Se on se tärkein, siitä jatkuvasta pelosta pääseminen, joka teki elämästä helvettiä kaikkien ihmisten ja asioiden lisänä. Peruspessimisti olen henkeen ja vereen ja viimeiseen hautaan saakka kuitenkin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja isommat mullistukset keikauttaa kyllä nopeasti kupin nurin. Mutta se nyt vain on mun luontoni. Tärkeintä on se, että en pelkää olla tällainen tai mitä muut siitä ees ajattelee.

Mulla on koti, työ, pitkä tällä hetkellä oikein hyvä parisuhde, hermoja raastava murrosikäinen ja uhmaikää aloitteleva nuori neiti. Ja se huutava kissa, joka kesää kohden onneksi taas on alkanut antaa munkin nukkua öisin.

Mun päivät on vaihtelevia, mutta hyvällä tapaa. Täynnä positiivista, rankkoja asioita ja hyvin neutraaleja hetkiä. Osaan elää ensimmäistä kertaa tässä päivässä, en huomisessa, en siinä mitä oli viis vuotta sitten tai oliko sittenkään. Oon unohtanut hyvin paljon. Välillä hävettää tosin se, kun joku vanhoja muistelee. Minä en oikein aina voi yhtyä. Mutta sitten taas jos muistellaan hyviä, voi kokea ne hetket uudelleen vähän niin kuin ensimmäistä kertaa. Ehkä se on iän tuomaa aivojen rappeumaa, josta pitäisi olla huolissaan. Tai joku syfilis, eikös sekin aiheuta samoja oireita? Unhoitusta ja onnea.

Aamut ei ala rauhassa, mitä aina luulin tarvitsevani. Ne alkaa joko sillä, että vartissa heräämisestä vedän kenkiä jalkaan ja tiedän kohta olevani myöhässä töistä, tai sitten kuuntelemalla huutoa iitsii iitsii iitsii ja suht nopealla nousemisella vuoteesta. Joskus saan köllötellä puolikin tuntia rauhassa vapaapäivän tai iltavuoron kunniaksi, mutta sitten rakko juoksuttaa pystyyn. Sitten on pyllypesut, aamupuurot ja tiskikoneen tyhjennys ja täyttö. Pyykkivuoren selätys. Lastenlauluja tai piirrettyjä. Harmaita hiuksia, kun taas on piirretty tussilla vuokrakämpän tapettiin. Kaupassa käymistä, ulkoilua tai mähöilyä sisällä omista energiatasoista riippuen. Ehkä päiväunet, tosin vähenevissä määrin. Ruoanlaittoa, sitä ainaista siivoamista, suihkussa käymistä, kakkavaippoja ja unille laittoa. Teinin kanssa nopeaa kommunikointia päivän mittaan sen yhteistyöhalukkuudesta riippuen.

Tuntuu, että näinä päivinä ei taas ole oikein kiinnostanut sanoa juuta eikä jaata. Hymähtelee, snäppää, muljauttelee silmiään. Tekee sentään läksyt ja tulee himaan, kun on sovittu. Käy jalkapalloharkoissa. Leikkii siskonsa kanssa. On ystävällinen ees silloin, kun tuo tyttöystävänsä käymään. Ja silloin kun on jotain vailla. Oon niin onnellinen, että se on kuitenkin ihan normaali teini, vaikka aina huolestuttaakin. Mutta niinhän se pitääkin.

Mulla on mun ystävät, mun perhe, mulla on minutkin. Mulla on kohta kolkyt vuotta ikää ja olen elämäni paskimmassa kunnossa fyysisesti. Oon usein kovin väsynyt ja sitten taas en. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka heräilenkin yleensä tunnin välein viimeiset pari tuntia ennen aamun alkua. Pystyyn noustessa koskee yleensä vähän joka paikkaan. On aivosumua ja tavaroiden putoilua käsistä, migreeniä ihan liian usein, vatsakramppeja ja yllättävää pahoinvointia. Välillä sitten taas kohautan olkiani ja olen sitä mieltä  että koko fibromyalgiaa ei edes ole minussa. Mulla on mun huonot, mutta onneksi myös hyvätkin.

En oikein tiedä, miten kertoisin, mitä kaikkea on. Miksi olen onnellinen. Koska haluaisin kuitenkin, ihan jotta muistaisin itse. Koska varmaan taas unohdan tämänkin kohta, you knows. En oikein tiedä, miksi, mutta halusin tän tänne, hylätylle rauniolle. Jostain syystä vaan.

Itelleni.

Ei oo helppoo olla näin, mut mie yritän parhaani.
Yritän osata avata suuni ja pyytää tarpeeseen,
myöntää,
mut ei se vaan helposti tuu.
Silleen luonnostaan.
Se on suorastaan epäluonnollista.

Välillä tekee tosi pahaa, kun ei pysty purkamaan mihinkään.
Ymmärretään se,
kaikki aikanaan.
Vanhetessa opitaan hitaammin uusia temppuja,
kuten vaikka luottamista.
Ja ääneen myöntämistä.

Joskus on vaan niin täynnä ettei saa mitään ulos.
Silleen vaikka on ääriään myöten, ei silti saa läikytettyä yhtään yli.
Tempperamentti panee vastaan.
Ja sitten se pelko,
et jaksaako toinen sitten katella sitä loppuun asti,
miten ruma ihminen sisältä voi välillä olla?

Moi mie oon Anttu

Ja mie oon ehkä vähän pahoillani, jos jollakin oli isompikin luku-urakka kesken, mutta siihen liittyen tuli se tarve pistää vanhat hanat kiinni. Ettei tarvitse kiusata itseä ja yrittää ymmärtää, nykyistä tai aiempaa. Jos haluaa tietää, voi ihan reippaasti kysyä suoraankin.

♠ ♠ ♠ ♠ ♠ ♠ ♠ ♠

Minä tykkään hiirensilmuista ja keväänvihreästä. Siitä, että alppiruusu raottelee esille ensimmäisiä terälehtiä, ja kun sateen jälkeen paistava aurinko tekee ilmasta kullankeltaisen. Pidän siitä, että tiet ovat puhtaita ja asfaltti antaa tukea tossun alla, kun otan muutaman sadanmetrin verran juoksuaskeleita, kunnes alkaa naurattaa niin paljon, ettei enää kykene pinkomaan. 

Kotona oleva tiskivuori ei näytä mukavalta, eikä likaiset shakerit, jotka vanha proteiinipirtelö saa löyhkäämään kuolemalta. Kotona ei ole kiva olla, koska aina on sotku ja aina pitäisi, vaikka ei huvittaisi ollenkaan mitään pitäisi-juttuja. Huvittaisi vain mennä mielensä mukaan, mutta se pitäisi-ajatus jarruttaa vauhtia ja saa ahdistumaan. Se muistuttaa aina itsestään, kun astuu sisään ovesta ja latistaa tunnelman samantien. Se ei auta asiaa, että se on niin jatkuvaa, kerran kun siivoaa ja tiskaa ja puunaa ja pesee pyykit ei riitä, aina pitää uudestaan ja uudestaan.

Mieluusti nauttisi monen viikon vapaistaan kotistressaamisen sijasta. Kävisi hyvillä mielin puntilla ja ruokakaupassa ja istuisi laitureilla syömässä jäätelöä auringonpaisteessa. Juoksisi kaikissa kevään kissanristijäisissä ilman, että tuntuu siltä, kuin olisi pakko mennä, vaikka ei millään ehtisi, kun ehtisi ihan oikeasti hyvillä mielin juttelemaan sukulaisten ja tuttujen kanssa muutenkin kuin ylimielisen kuuloisesti kuittaillen asiat suoraan selväksi. Pisteellä.

Teenkin keittäminen kuulostaa turhalta ajanvietteeltä, saati sitten sen juominen, kun sen sijasta pitäisi olla laittamassa vaatteita kaappiin ja pesemässä vessaa, tiskaamassa ja imuroimassa pieniä multakasoja lattialta. Pientä puuhailua, mukavaa sellaista, aina välillä. Siementen istutusta ja taimien kasvun ihastelua, toiveita, että ne siitä vielä jaksaisivat kasvaa isommiksi, syötäviksi, vaikka se ei minun vahvinta alaani olekaan koskaan ole ollut. Osaan antaa hyvät eväät alkuun, aikuisiksi en osaa ketään vielä kasvattaa. Mutta ehkä sekin taito tarttuu, ajan kanssa, kun on pakko.

Käsipäivästä ei saa iloa revittyä irti, kun mieltä painaa kaiken aikaa. Allit saa kipeiksi illaksi ja ojentajan sykkimään. Omaa pientä kivaa, ja kauas pirun sotkuistaan kaverin sohvalle pehmeän viltin alle.

Minä pidän jäätelöstä ja puuesineistä, ruusuista ja kynttilöistä ja lehtien lukemisesta parvekkeella. Pidän koulunkäynnistä ja suorituskeskeisestä elämästä, vaikka sitten taas pidän vapaudesta toteuttaa itseään. Se on paljon parempaa kuin äärettömältä tuntuva muka-vapaus, tai pelkkä töiden teko, siihen minusta tuskin koskaan tulee olemaan. Työttömyyteen tai opiskelemattomuuteen.

Niinä päivinä, kun tupakka maistuu pahalta, leikittelen ajatuksella sen jättämisestä, mutta tapaan liittyvät tunteet ja hetket ovat liian miellyttäviä. Sitten taas maistuu hyvältä, kun puhelin soi ja keskustelu soljuu savun seurana ilmassa. Pääsee taas hetkeksi pakoon maallista omaisuutta ja kotivelvotteita. Kunnes isä soittaa ja sanoo, että se tulee käymään tulevalla viikolla, sitten kun töiltään ehtii, lomalle, pitkästä aikaa. Kuuntelen vähäisiä sanoja ja pureskelen huuliani osaamatta päättää, onko se kiva juttu vai ei. Nähdä omaa isäänsä taas vuosien jälkeen.

Hajoan sille, kun keskittymiseni herpaantuu vilkaistessani vierelle, jossa kissa makoilee pötkylänä ja tuijottaa televisiota. Se tykkää toimintaelokuvista, etenkin sellaisista ammuselurätätätäelokuvista, mutta kyllä se jaksaa muutakin tuijottaa silmät kiiluen. En voi olla repeämättä sille. Pötkylälle.

Pallo-Olli

Olipa kerran Pallo-Olli. Pallo-Ollilla oli vapaapäivä koulusta

ja hän päätti lähteä huvipuistoon. Huvipuistossa hän näki

ilmapallonmyyjän, jolla oli kaikkia kauniita sateenkaarenvärisiä

ilmapalloja myynnissä. Pallo-Olli osoitti ihastuneena oikein

oranssista palloa ja huudahti: "Minä huolin tuon!".

Oranssi on Pallo-Ollin lempiväri.

Ilmapallon ostosta ilahtuneena Pallo-Olli jatkoi matkaansa

huvipuistossa. Hän näki maailmanpyörän, jonka juurella

suureksi onneksi ei ollut paljoa jonoa. "Kuinka onnekasta!",

Pallo-Olli ajatteli ja jäi odottelemaan omaa vuoroaan.

"Tänään on minun onnenpäiväni!"

Pallo-Ollin ei tarvinnut odottaa kauaa, kun hän jo pääsi korkeuksiin.

Maisemat olivat kauniit ja Pallo-Olli nautti oikein paljon maailmanpyörässä

istumisesta uuden oranssin pallonsa kanssa, jonka narun hän oli sitonut

tiukasti ranteensa ympäri, ettei pallo varmasti lähtisi karkuun.

Huvipuiston jälkeen Pallo-Olli päätti lähteä kotiin päin uuden pallonsa

kanssa. Hän oli niin kamalan onnellinen, eikä olisi malttanut odottaa

että voisi näyttää uutta ilmapalloa kavereilleen ja äidilleen ja isälleen.

"Kaikki tulevat olemaan niin kateellisia..." Pallo-Olli ajatteli.

Hän tuli niin onnelliseksi, että alkoi oikein tanssimaan.

"Voi minun ihanaa palloani, kaikista hienointa maailmassa!"

hän lallatteli silmät ummessa ja teki piruetteja.

Mutta voi kauhistuksen kananhäkki! Tuuli tempaisi oranssin

ilmapallon Pallo-Ollin kädestä äkkiä arvaamatta, ja pallo lennähti

karkuun. "APUA!" Pallo-Olli kiljahti ja yritti tavoitella oranssia

palloa hyppien ja pomppien ja venyen siihen kuitenkaan ylettämättä.

Pallo-Olli jahtasi oranssia ilmapalloaan kauhun vallassa

huutaen ja yrittäen juosta kovempaa kuin tuuli, mutta pallo

pysyi saavuttamattomissa. "TULE TAKAISIN ILMAPALLO!"

Oranssi ilmapallo suuntasi merelle tyrskyihin. Ukkonen jylähti

ja salamat leiskuivat taivaalla. Pallo-Olli jäi kallionkielekkeelle

katsomaan menetetyn pallonsa perään itku kurkussa.

"Sinne meni hienoin asia mitä olen koskaan omistanut",

Pallo-Olli surkutteli ja itki menetetyn oranssin hienon

ilmapallonsa perään. "Täytyy kai palata tyhjin käsin kotiin."

"Pallo-Olli!" kuului huuto kesken Pallo-Ollin itkemisen. Hän

kääntyi ympäri, ja kas kummaa! Pallo-Ollin paras kaveri Leija-

Lasse seisahti hengästyneenä hänen eteensä. Oranssi ilmapallo

kädessään. "Onkohan tämä sinun?" Leija-Lasse kysyi heilutellen

ilmapalloa kädessään. "Se lennähti minun syliini."

"On ja on ja vielä kerran on!" Pallo-Olli kiljui riemuissaan ja

otti oranssin ilmapallon syleilyynsä. "Voi kiitos, Leija-Lasse!

Minä ehdin jo pelästyä, etten enää koskaan näe tätä ilmapalloa!"

Pallo-Olli palasi kotiin uupuneena, mutta varsin onnellisena.

Hänen hieno oranssi ilmapallonsa oli tullut takaisin, eikä hän

enää koskaan aikonut päästää siitä irti. Ei edes unissaan.

"Tänään todellakin oli minun onnenpäiväni", hän mutisi nukahtaessaan.

-------------------------------------------------------------

© Julius & iskä

Pallo-Olli on Jupun kirjoittama kertomus omalle pikkusiskolleen. Tehtiin siihen kuvitukset ja laitetaan kirjaksi kansien väliin niin, että Peppi saa kovan paketin joululahjaksi veikalta ja kumpsulta tänä jouluna. Oli kyllä kiva tehdä tätä pientä yhteistä projektia sällin kanssa. Täytyy varmaan itsellekin tilata kopio tai tehdä kalenteriksi, sopivasti kun 12 kuvaa piti saada tähän mahtumaan (sanoin etten jaksa piirtää enempää, eikä kyllä olisi tarvinnutkaan, ne kuvat kun ei todellakaan ole tässä pääasia). Sitä en tiedä, miksi bloggeri halusi tuon 5. kuvan ylhäältä päin noin harmaaksi (vaikka kuinka monta kertaa latasin ja yritin, niin ei) eli ryssi värit ihan todenteolla, mutta toivottavasti kuvapalvelu ei samaa hommaa tee...

Mutta, tällainen maanantai tänään!