2008

Sinä keväänä kun entiset koulukaverini kirjoittivat ylioppilaiksi ja valmistautuivat armeijaan lähtöön, minä pääsin pois osastolta ja makasin pikkuveljeni sängyssä katselemassa, kun se pelasi Persona 3:sta ja kirjoittelin sen vihkoon samuraitarinoita iltalukemiseksi. Se oli masentunut.

Niin olin minäkin. Uupunut psykoosista. Järkyttynyt hylkäämisestä. Silloin oltiin läheisiä vaikkei puhuttu, ei meillä puhuta, meillä tiedetään ilmankin, ja minä ennustin sille uutta rakkautta tarotkorteista, ettei sen tarvitsisi yöllä lähteä metsään satuttamaan itseään kallioille. Vähän sen jälkeen se tapasi tytön autokoulussa, ne meni kaksi vuotta sitten kihloihin. Kaksi ja puoli. Käänsin katseen sormuksista ja jatkoin kynttiläkaapin tonkimista. Lähdin ajelemaan moneksi tunniksi, pois.

Olen sille usein kateellinen.